Sunnuntai 22.1.2017 – Palkintojenjako ja kotimatka alkaa

Aamulla pojat olivat vielä ajoissa pakanneet kontin loppuun ja sen jälkeen sumplittiin kuka matkaa kenenkin kanssa. Meillä koko joukkue hajaantui tässä vaiheessa, osa Alburyyn, osa Melbourneen ja osan lento lähti heti illalla ja osan vasta maanantai-iltana. Pakenin palkintojenjaosta pakkaamaan jotta ehdin Timon kyytiin mukaan. Onneksi tein niin, sillä seremonia kesti melkein tunnin ja pojat lohduttivat ettei siellä olisi ollut mitään uutta. Sen uskon. Mestarit palkittiin ja diplomit jaettiin ja tällä kertaa myös meille avustajille annettiin muistomitalit.

Se olisi sitten loppusanojen aika.

Omasta puolestani voin sanoa tämän olleen onnistunut reissu. Aina on jotain mitä voisi tehdä paremmin tai nopeammin (puhun nyt itsestäni), mutta yritän sanoa itselleni että olemme vain ihmisiä ja teemme parhaamme ja aina parhaatkaan ideat ja aikomukset eivät syystä tai toisesta toteudu. Yritän saada vielä piloteilta yhteenvedot omasta näkökulmasta kisoista, saa nähdä saanko vaiko en.

Parhaimpana kisasta jäi mieleen joukkueen yhteinen henki ja yhteiset illat, Australian lämpöinen sää, aivan loistavat majoitusfasiliteetit ja tietysti purjelentotutut.

Mieleen painui myös se käsinkosketeltava läsnäolo sinä iltana kun Mara tuli onnettomuuden jälkeen takaisin talolle ja kellään meistä ei ollut kiire mihinkään muualle kuin vain ja ainoastaan kuunnella Maraa ja olla läsnä. Kerron siitä sitten joskus lisää, sillä se oli niin henkilökohtainen tilanne – se oli henkilökohtainen vaikka meitä olikin 9 henkeä paikalla – ja siksi sitä ei voi vielä jakaa julkisesti.

Vaikka yhtenä hyvänä asiana jää mieleen sää, se on myös yksi huonoimmista puolista. Nimittäin oli hankalaa seurata pilottien turhautumista sään ollessa aina vain yhtä haastava kuin edellisenä päivänä. Etenkin kun tietysti siinä kävi niin että jo seuraavana maanantaina taivaalla oli täydellisiä kumpupilviä, juuri sitä mitä moni oli tullut hakemaan täältä.

Benalla oli hyvä paikka pitää kisat joka tapauksessa.

Tämä oli hyvä kokemus kaiken kaikkiaan ja uskon että koko muu joukkue on samaa mieltä. Kirjoitettuani tätä tarinaa yli 10 200 sanaa kiitän ja kumarran, toivottavasti joku on saanut tästä jutusta jotain viihdykettä itselleen.

Nähdään taas,
Katja

Lauantai 21.1.2017 – Viimeinen päivä

Sama säätyyppi pitää sitkeästi pintansa. Tiedossa oli matalaa ja kuivaa ja tehtävät annettiin sen mukaan.

Tuntui että joillakin piloteilla alkoi motivaatio ja innostus vähän rapistua kaiken sen kuivassa ja matalassa lentämisen jälkeen. Jos oikeastaan missään vaiheessa pojat eivät päässeet ”tykittämään” kunnolla, sitä ei tapahtunut nyt viimeisenäkään päivänä.

Hinausten aikaan taivaalla lähtöryhmityksen yllä tapahtui paljon, kekoja alkoi muodostua ihan meidän päälle, laskin että yhdessä keossa oli 17 konetta, lisäksi sain kuvan purjekoneesta ja kuusta ja albatrossilauma (tai ainakin paikallinen sanoi niiden olevan albatrosseja) lensi useita kierroksia kentän päällä olevien kekojen kanssa. Ihmeteltiin että ne todellakin kaarsivat samaan suuntaan kuin nostossa olleet koneet.

Tehtävät olivat periaatteessa lyhyet, mutta taivaalla ei lähtölinjojen avautumisen aikaan päässyt edes 1000 metrin korkeuteen. Ymmärrät varmaan että siinä korkeudessa ei lähde mielellään taivaltamaan noin 300 km tehtävää, vai mitä.

Matalan kelin vuoksi monien lähtö viivästyi ja niinpä päivä alkoi venyä. Päättäjäiset olivat jo käynnissä kun Suomen kontilta lähti väki suihkuun ja juhliin. Kontti oli saatu muuten pakattua, paitsi rungot odottivat vielä sisälle pääsyä, ne laitettaisi huomenna aamulla sisään.

Nyt siirrytään taas ruokaan ja kisaorganisaatioon. Täällähän on viime viikon torstain ”Aussi-illasta” ollut jatkuvaa murinaa ja sen illan ruokaa ja hintaa on lähes suorastaan pilkattu ja sätitty. Päättäjäisiin ($ 30) pilotit ja joukkueenjohtajat pääsivät ilmaiseksi, mutta me muut saimme ostaa liput. Mehän ollaan Suomessa totuttu siihen, että lipun hinta kattaa myös bändin eli se on sisäänpääsymaksu. Vasta tänään aamulla – kun lippujen myynti oli lopetettu – toivotettiin kaikki juhliin tervetulleiksi ja briefingissä sanottiin että voitte ottaa mukaan omat ruoat ja tulla nauttimaan bändistä ja hyvästä seurasta. Mehän oltiin tietysti ostettu liput etukäteen, suomalaiseen tapaan.

Koska miesväen pääsy kontilta venyi pitkään, päätettiin Johannan kanssa lähteä päättäjäisiin syömään sillä luottamuksella että ”Aussi-illasta” olisivat oppineet jotain. Kaikkea kanssa. Ruoka oli pakattu isoihin ruskeisiin paperikasseihin, jossa oli kertakäyttöruokailuvälineet, läpinäkyvä muovinen take out salaattikuppi, jossa oli pohjalla kylmää keitettyä couscousia, kylmää pastaa ja kylmää perunasalaattia ja yksi kirsikkatomaatin puolikas. Niiden päällä oli kaksi kappaletta kanaa, koipinuija, rintafilen pala tai reisipala. Kana oli keitetty (eli väriltään valkoista ja nahka oli nihkeä), mutta liha oli nyt jo kylmää ja mausteet oli jätetty kokonaan pois. Voin sanoa että keitetty kana joka ei ole edes kunnolla kypsää, on hankala syödä heppoisilla kertakäyttöruokailuvälineillä. Johannan kanssa pudisteltiin päitämme epäuskoisina ja itseltäni ainakin meni ruokaa ihan turhaan roskikseen. Jälkiruoaksi oli pannacotta, joka oli ihan ok. Onneksi joku pelasti tilanteen ja juhliin alkoi tulla pizzoja, joten ihan nälissään juhlista ei tarvinnut lähteä. Juhlien musiikista piti huolta swing-bändi, joka oli hauskaa musiikkia ruokailun taustalla, mutta musiikki ei jatkunut tanssin merkeissä missään vaiheessa. Mutta kysyn vaan missä on näiden juhlien kokin ammattiylpeys?

Ehkäpä ei ihan parhaat päättäjäiset missä olen ollut, seura tosin oli hyvää ja se pelasti paljon, mutta kaikki muu olisi voinut olla paremmin.

Katja

Perjantai 20.1.2017 – Sataa sataa ropisee

Yöllä alkoi kaatosade ja ukkostakin kuului olevan. Satelliittikuvan mukaan yläpilvi ja sade siirtyisi länteen, mutta perässä tulisi keskipilveä. Kenttä oli ilmeisesti muuttunut muhjuksi yön aikana, sillä briefingissä sanottiin että toinen ajolinja punnitukseen on liian pehmeä ja siten vain toinen on käytössä. Lisäksi Terry sanoi organisaation käyvän katsomassa kentän kunnon briefingin jälkeen ja ilmoittavan sitten miten päivä etenee.

18 m ja Avoimen luokan tehtävät peruttiin ja 15 m luokalle sanottiin hinausten alkavan klo 13.00, ja gridi rakennettiin siis asfalttibaanalle. Itse en lähtenyt tuuliselle kentälle ollenkaan.

Myöhemmin kuultiin että hinaukset oli aloitettu, mutta tuuli oli ollut voimakas sivutuuli ja jo muutaman hinauksen jälkeen peli pantiin poikki ja päivä peruttiin. Ihan fiksua turvallisuuden kannalta.

Nyt jos luet tätä juttua vain purjelennon kannalta, kannattaa tämän päivän jutun lukeminen lopettaa tähän sillä seuraavaksi tulee ruoka- ja kengurujuttuja.

Päätettiin joukkueen kanssa pitää tänään ns. viimeinen illallinen ja lähdettiin Johannan ja Antin kanssa tekemään ostoksia iltaa varten. Sopimus oli, että jokainen ostaa omat ”lihat” ja lisukkeet tehdään yhteisesti. Taidettiin vähän innostua, sillä ruoka olisi loppujen lopuksi riittänyt tuplamäärälle väkeä.

Oltiin jo kisan alussa kuultu Benallassa sijaitsevasta orpojen kengurujen ja vompattien hoitolasta ja todettiin Johannan kanssa tämän päivän olevan täydellinen vierailulle. Tapaamisen sopi meidän puolesta Timon avustajan Rickin vaimo Kirsten. Mentiin hoitolalle Antin ja Johannan kanssa klo 16, jolloin kenguruiden syöttöaika oli. Talo näytti ulkopuolelta aivan tavalliselta omakotitalolta, jossa pihalla oli noin metrin korkuisia kenguruita. Sisällä emme käyneet ollenkaan, selvästi talo oli kuitenkin pyhitetty eläinten hyvinvoinnille.

Heti tervehdysten jälkeen Sheila (paikan pitäjä) antoi meille Johannan kanssa pienet tuttipullot ja saatiin heti kengurunpoikasista hyviä kavereita, jotka siis melkein pyrkivät syliin syömään. Syömisen lomassa kenguruita pystyi rapsuttamaan ihan vapaasti, karva oli todella pehmeää pentukarvaa.

Itse en ole juuri pentueläimiä syöttänyt, ja tietysti Johannan kanssa huokailtiin poikasten söpöyttä. Kun kysyin mitä eroa wallabyllä ja kengurulla on, Sheila toi näytille ihan nuoren wallabyn poikasen joka söpöydessään päihitti kengurut mennen tulleen. Lisäksi meitä tuli viihdyttämään pari vompattia, jotka olivat noin 6 kk ja 5 kk vanhoja. Hauskoja ötököitä nekin, joista toinen juoksi meidän perässä takapihalle jossa käytiin katsomassa siellä olevia lintuja.

Illallinen oli perinteisesti ulkona, mutta tällä kertaa kaikki pukeutuivat lämpimämmin, joku veti kevyttoppatakkia päälle ja itsekin varauduin isolla peitolla (pyyhkeellä), mutta sille ei sitten tullut tarvetta. Tämä oli viimeinen yhteinen illallinen ja mielenkiintoista nähdä mitä huominen tuo tullessaan. Tiedossa oli lentopäivä, konttien pakkaus ja päättäjäiset.

Katja

Torstai 19.1.2017 – Sinistä taivasta ja kansainvälinen ilta

Eipä tässä muuta kuin että pilotit lähetettiin tänäänkin kuivaan keliin, mutta onneksi tiedossa oli kohtuullisen voimakkaita nostoja ja korkealle. Vedän jotakuta pilottia vielä antamaan raportin tästä päivästä, sillä jouduin itse siirtymään töiden pariin ja päivän lentojen seuraaminen jäi täysin. Sen kuulin että Wille kyttäsi muiden kanssa todella pitkään starttia, kun muut olivat menneet jo hyvän aikaa aiemmin. Kaikki kuitenkin pääsivät maaliin ja Anttikin sanoi olevansa tyytyväinen, mutta harmitteli sitä että sijoitus voisi olla parempi.

Kansainväliseen iltaan oli meidän helpompi varautua kuin monina muina kertoina ennen. Ensinnäkin siksi, että meillä on talolla käytössä kunnon keittiö, Johanna ja Antti tykkäävät tehdä ruokaa ja he leipoivat korvapuusteja ja mustikkapiirakkaa. Timon avustajan vaimo Kirsten on tehnyt joukkueelle ruisleipiä jo monta kertaa (IKEAn aineksista) ja toi meille neljä leipomaansa leipää. Leivät viipaloitiin ja päälle laitettiin smetanaa ja kylmäsavulohta, ja kun leipiä tehtiin hallissa, niitä meni sitä mukaa kun niitä ehdittiin tehdä. Kaikki tarjoilut olivat suoranainen hitti, eikä meitä yhtään haittaa että pullia ja piirakkaa jäi pikkuisen yli, onhan meitä iso porukka auttamassa niiden syömisessä. Matt Gage organisaatiosta hämmästeli kuinka paljon joukkueet olivat nähneet vaivaa, ja sanoi ettei ole yhdessäkään kansainvälisessä illassa nähnyt niin paljoa itse leivottua tai valmistettua ruokaa. Yleensähän ihmiset tuovat ruoat omista kotimaistaan, mutta koska tänne Australiaan niitä ei voi tuoda, asiat on pakko tehdä alusta asti itse. Juomia sai onneksi kaupasta.

Mielenkiintoisin – uusi – tuttavuus täällä kisoissa on Kiinan joukkue, ja tuntuvat täysin tietävän miten homma toimii ja olivat siis hekin tehneet ruokaa kansainväliseen iltaan. Heidän pöydästään sain parhaimman makuelämyksen (nyytit) ja myös erikoisimman makuelämyksen (nuudelit). Meillähän on tapana että joukkueen pöydässä on yleensä lautasia, haarukoita ja lautasliinoja, joihin sitten tarjottu ruoka laitetaan. Mutta kiinalaisilla itsellään oli eri näkemys aiheesta, jokaisella heillä oli omat syömäpuikot ja söivät kaikkien muidenkin ruoat niillä näppärästi, oli sitten kyseessä pienet pavlova-marengit tai lammas tai mätileipä. Yksi Kiinan joukkueen jäsen auttoi meitä pääsemään eroon juomista, tiedät varmaan mitä tarkoitan.

Ilta päättyi – ei kuutamouintiin – vaan tähtitaivasuintiin motellin altaassa. Työt kuitenkin ikävästi painoivat päälle ja pitivät kohtuullisen myöhään ylhäällä, tuntuu että nyt kotona ei enää jakseta odottaa että palaisin kotiin, vaan asioita pitää alkaa tehdä jo nyt. Harmi vain että se tapahtuu yöllä jolloin kukaan meistä ei ole parhaassa terässä.

Katja

Keskiviikko 18.1.2017 – Gridihengailua ja konebongailua

Kun välillä aina saan vinkkejä ja toiveita mitä voisi kuvata ja mistä voisi kirjoittaa, niin nyt sanon toiveen säiden haltioille: voisitteko kiltit lähettää sellaista säätä, ettei aina tarvitsisi aloittaa päivää sanomalla: ”sinistä taivasta ja heikkoja nostoja”. Tänään sitä oli tiedossa taas, Benallan päällä oli pilvinen rintama, jonka odotettiin siirtyvän pois tehtäväalueelta pohjoiseen. Mutta juuri pilvisyyden vuoksi lentopäivän syntyminen oli vähän epävarmaa jo aamusta asti, sillä lämpötilan pitäisi nousta muutama aste aamusta jotta keliä syntyisi ja pilvisyys estäisi lämpenemisen tehokkaasti.

Tästä tuli siis gridauspäivä. Koska täällä on 115 konetta (tai 113 nyt kun kaksi konetta on poissa pelistä), hinausten kestoon pitää varata aikaa ja sitten vielä lähtölinjojen avautumiseen varataan aikaa ja tietysti tehtävän lentämiseen varataan aikaa. Gridissä kuunneltiin taas kuinka hinausten ensin sanottiin alkavan vaikka 13.30 ja sitten heti perään hinausten alkavan 13.40, joskus hinauksia kyllä siirrettiin puolikin tuntia kerrallaan. Kun kello alkoi lähestyä uhkaavasti kahta iltapäivällä, 18 m ja Avoimen luokan päivät peruttiin. 15 m luokka jäi vielä kentälle odottamaan.

Sain Mönkkösen Kaitsulta vinkin käydä ottamassa kunnon ”kuvareportaasi” uusista koneista, kuten Raptureista, EB29:stä ja Ventus 3:sta.

Tänään onnisti sikäli, että Jonkerin veljekset olivat hinausjonossa ensimmäisenä, joten he olivat gridissä paikalla. Näin ollen sain otettua toisesta koneesta kuvat ”edestä ja takaa, sivulta ja sisältä”. Attie Jonker kertoi että hän ei ole ihan täysin tyytyväinen koneeseen, ja mainitsi muun muassa että rungosta ulos tulevat hyttysputsarit eivät ylety siivenkärkeen asti ja lisäksi hän oli yhden päivän lentänyt kuunnelleen telineluukun läpätystä koska jousi oli irronnut tai löystynyt.

Itse hämmästelin konetta siinä missä muitakin, mutta huomasin että yksi tyhmä kysymys oli tuloillaan… Yleensähän koneen sivuvakaajaan kiinnitetään pitot/staattisen paineen putket, ja silloin kun ne eivät ole paikallaan, ne on koneen ohjaamossa esim. sivutaskussa. Niin Attiellakin putket olivat vielä koneen ohjaamossa. Mutta…tyhmä kysymys oli se, että koneen sivuvakaajassa ei kertakaikkiaan näkynyt yhtään paikkaa mihin putket voisi laittaa, eikä siis koko pyrstössä näkynyt sopivaa paikkaa niille. No, kysyvä ei tieltä eksy ja rohkeasti kysyin ”mihinkäs nuo [putket] sitten laitetaan”. Attie sanoi että ne tulevat korkeusvakaajan molempiin etukulmiin ja hän laittaa ne aina viime hetkellä paikalleen, sillä ihmiset eivät ole tottuneet niiden sijaintiin ja helposti törmäilevät niihin kentällä. Ymmärrettävää.

Kävin kuvaamassa myös vähän muutakin, mutta gridissä ei oikein voi mennä availemaan vieraan ihmisen koneen kuomua tai ottamaan kuomupeittoa pois ja kuvaamaan esim. ohjaamoa. Sillä täällä homma toimii niin että ihmiset odottelee omaa hinausvuoroaan jossain ilmastoidussa tilassa ja tulevat paikalle vasta viime hetkillä. Siinä ei oikein voi mennä väliin linssin kanssa.

Illalla taas ollaan jossain muualla, tekemässä ruokaa tai parkkeeraamassa omia koneita, joten silloinkaan ei oikein ehdi lähtemään muiden luokse. Meidän joukkue on täällä aika minimimiehityksellä liikkeellä ja kaikki saavat tehdä mitä vain ikinä osaavat. Tämä ei ollut tarkoitettu vuodatuksena vaan ihan vain harmistuneena toteamuksena. Kisassa on tekemistä niin paljon, että aina on sellainen olo että jossain muualla menee jotain jännää sivu suun koska kaikki asiat tapahtuvat aina samaan aikaan.

Mutta olen kyllä sopinut tapaavani Steven Jonesin jossain vaiheessa, ja ehkäpä saan hänen koneestaan kuvia sinne koti-Suomeen. Tai sitten täytyy antaa tehtävä vaikkapa jollekin meidän piloteista siksi aikaa kun itse olen muissa hommissa.

Niin, lentopäivä sitten peruttiin myös 15 m luokassa ja siirryimme Purjelentoklubin terassille miettimään seuraavia siirtoja. Pilvimassa väistyi ja aurinko alkoi lämmittämään, ja katsottiin että JS3:sta ilmeisesti tehtiin jotain videota tai kuvauksia, sen verran omituisia liikkeitä ja laskeutumiskuvioita kone teki kentän päällä.

Illalla mentiin Golfklubille syömään, jossa pitäisi olla myös kenguruita ilta-aikaan liikkeellä. Nyt valitettavasti saatiin ihailla niitä vain kaukaa, oltiin ilmeisesti liian ajoissa liikkeellä.

Katja

Tiistai 17.1.2017 – Huh hellettä, mutta kovaa keliä

Joskus ennustukset pitävät paikkansa ja tänään oli kuuma päivä, kuten jo aiemmin tiedettiin. Kun lähdin motellilta kohti kenttää briefingiin (pyörällä vain muutama minuutti), tajusin jo siinä vaiheessa kuinka lämmin päivästä ehkä on tulossa. Sääleidi lupasi myös ihan samaa, sanoi päivän maksimin olevan n. 41 astetta. Yritä siinä sitten olla paistumatta.

Mutta poikkeuksellisesti Jenny lupasi myös erittäin voimakkaita nostoja ja kertoi niiden ulottuvan korkealle. Täällähän koneiden happilaitteiden täyttö on ilmaista, mutta tähän mennessä niillä laitteilla ei juuri ole ollut jonoa. Mutta tänään oli hyvin mahdollista saavuttaa kovia korkeuksia. Tehtävät eivät myöskään olleet mitenkään vaatimattomia, Avoimen luokan tehtävä oli 747 km, 18 metrisillä 5 tunnin AAT ja 15 m luokalla tehtävä oli lyhyempi eli alle 500 km, mutta he lähtivätkin matkaan noin tuntia muita myöhemmin. Ja sitten maajoukoissa alkoi odottelu. Yleensä istumme talon pihalla varjossa, jota jonkun aikaa yritimme nytkin. Mutta ei siinä voinut muuta kuin luovuttaa, sillä lämpötila oli aivan liian korkea. Seurasin mm. sadetutkaa ja kelin kehittymistä siinä radion kupeessa oman tietokoneeni kanssa, ja tietokoneen näppäimistö muuttui todella kuumaksi. Myös Päki kommentoi omien laitteidensa sekä meidän maaradion olevan todella lämpimiä.

Kuten suomalaiset tietävät, lämpöisistä ilmoista pääsee nauttimaan vain harvoin ja siksi hieman harmitti siirtyä ilmastoituihin sisätiloihin radion kanssa. Mutta yksinkertaisesti ulkona vain ei voinut olla.

Niin kauan kuin kuulimme pilottien taipaleesta tietoa radiolla, tuntui että keli oli oikeasti hyvää. Ainoa vaan että avoimen luokan tehtävä suuntasi alueelle jossa oli ylikehittymisen riskiä ja siksi myös meillä oli ensimmäistä kertaa sadetutkat seurannassa.

On muuten ollut hauska kuunnella Timon kommentteja päivistä, ja tuntuu siltä että Timo pärjää todella hyvin vaikka onkin ensimmäistä kertaa arvokisoissa. Monta kertaa Timo on tyytyväisenä hymyillyt että on pysynyt hyvin porukoissa mukana, siis sellaisissa porukoissa jotka lentävät uudemmilla koneilla. Timo on päihittänyt Jopa ”rapturet” joissakin tilanteissa.

Tässä Timon kertomus tästä päivästä:

=======Timo kertoo =======

Lähdin ensimmäisenä yhdessä kahden tsekkiläisen pilotin kanssa, muun porukan jäädessä lillumaan isoon puljaan. Kolmistaan taitettiin matkaa ihan hyvällä nopeudella ensimmäiselle käännepisteelle asti. Sen jälkeen tsekit pääsivät hieman karkuun mutta sain ajettua heidät paremman reitin avulla kiinni kolmannella legillä ja siitä sitten menin heidän ohitse. Sain loppuliukukorkeudet noin 100 km ennen kenttää 4,5 m nostossa jossa noustiin melkein 3000 m asti. Parhaimmillaan tänään pääsi 3300 m asti. Eli hyvä lento, hyvät reittivalinnat ja vielä pitää ajaa vähän kovempaa.

=======Timo kertoo =======

Antti manasi omia virheitään mm. ylittäessään pilvetöntä aluetta suoraan vaikka ehkä olisi kannattanut kiertää pilvien kautta. Mutta sitten puhuivat myös sitä että vaikka pilvet monesti täällä näyttävät hyvältä, nostot onkin jossain ihan muualla.

Ilta viileni niin paljon että voitiin nauttia illallinen rauhassa ulkona. Myös Eki piipahti talolla, joka oli todella mukavaa sillä me näemme aika harvoin.

Kuuma päivä päättyi pulahdukseen motellin piskuiseen uima-altaaseen. Mutta en valita, vaikka uima-altaan pääsee päästä päähän muutamalla vedolla, silti arvostan puhdasta allasta kirkkaan tähtitaivaan alla ja tämän päivän jälkeen vesikin oli todella lämmintä vielä ilta-aikaan. Itse en juuri ole matkustellut sellaisissa paikoissa joissa voi uida ulkona lämpimässä vedessä ja ihailla vaikkapa Orionin tähtikuviota.

Jos ihmettelet miksi tältä päivältä ei juuri ole kuvia, se johtuu siitä että polttavan kuumana päivänä en mielellään kanna mukana mitään ylimääräistä ja lisäksi kamera parka tuskin pitäisi hiekkaisesta helteisestä säästä.

Katja

Maanantai 16.1.2017 – Pitkiä tehtäviä, hetki Ingo Rennerin kanssa

Ja taas, uudestaan: pilvetöntä taivasta, mutta nyt nostot voimakkaampia ja korkeammalle. Organisaatio on vakuuttunut että antamalla aluetehtävät voidaan välttyä yhteentörmäyksiltä. Puheita on kuitenkin aiheesta pidetty joka aamu, ja tyyli on muuttunut vakavammaksi, eikä enää ole siteerattu Monty Pythonia kuten Ronald Termaatin pitämässä turvallisuushetkessä toissa aamuna. Niin, tosiaan piti mainita että lauantaina – tuona kiireisenä aamuna – 15 m luokan ”safety pilot” piti briefingin osana turvallisuushetken, joka on aika tavallista silloin kun kisoissa on tapahtunut jotain vakavampia sattumuksia. Tällä kertaa Ronald näytti monia otoksia eri lennoista, monista joissa hän itse oli osallisena. Esitys oli höystetty vilkkuvalon kuvilla, ja otoksella Monty Pythonista ”teidän ei tarvitse seurata ketään, olette yksilöitä”. Mutta meidän leirissä mietittiin että ehkä näin vakavaa asiaa ei tarvitsisi koristaa vitseillä. Mutta me ollaankin vakavaa porukkaa.

Itse onnistuin tänään istumaan hetken Ingo Rennerin kanssa kahvikupin ääressä ja hän kertoi muutamia tarinoita. Ingohan on alun perin saksalainen ja kertoi muuttaneensa Australiaan 50 vuotta sitten. Lentäminen on ollut aina se ykkösjuttu ja hän lentää nykyään Tocumwalissa.

Ingo on kovin vaatimaton mies, vaikka onkin saavuttanut kaiken kaikkiaan monet mestaruudet niin Australian sisällä kuin kansainvälisissä kisoissakin. Hän muun muassa muistutti että hän ei ollut suinkaan ainoa voittaja Räyskälässä 1976, sillä George Lee voitti mestaruuden avoimessa luokassa ja hän itse vakioluokassa.

Keskusteltiin ”Benalla blue” säätilasta ja Ingolla oli myös muistoja Suomesta, sillä myöskään 1976 kisoissa sää ei ollut hääppöistä. Ingo kertoi että kisojen harjoitusviikolla oli sää ollut todella surkeaa ja kun siihen oli hermostuttu, oli päädytty heittämään kisojen meteorologi järveen. Se kuulemma oli auttanut ja sää oli parantunut. Lisäksi Ingolle oli jäänyt mieleen se, kuinka Dick Butler oli hajottanut koneensa, mutta ei kuitenkaan niin vakavasti ettei sitä olisi voinut kunnostaa. Vaikuttavin asia tässä koneen korjauksessa oli se, että kahden eri purjekonevalmistajan edustajat olivat olleet yötä myöten korjaamassa konetta, itse Klaus Holighaus mukaan lukien. Eli vähän kuin nytkin, vaikka Maran kisakone (ASG 29) oli mennyt rikki, silti sen korjasivat Schempp-Hirthin edustajat, Tilo Holighaus mukaan lukien, ja tässäkään ei Andy (Maddocks) välittänyt siitä että joutui heräämään aikaisin. Tärkeintähän on että kaikki ovat tasavertaisina kalkkiviivoilla.

Keskusteltiin myös menneistä tärkeistä ilmailuhahmoista, Ingo mm. oli iloinen siitä että Markku Kuittinen 30 vuotta sitten voitti Benallassa mestaruuden. Tärkeää asia oli Ingolle siksi, että Markku lensi Ingon koneella, hänen itse lentäessään ja voittaessaan toisessa luokassa.

Lisäksi Ingo kertoi että hän oli itse asiassa ollut Suomessa jo vuonna 1975, vuotta ennen tuota maailmanmestaruutta ja itse Matias Viitanen oli vienyt häntä ympäri eteläistä Suomea moottorikoneella jotta Ingo oli saattanut tutustua Suomen maastoon ja tutkia asiaa huolella kisoja varten.

Mutta kuten sanottu, tämä mies on erittäin vaatimaton ja melkein nolostuu jos häntä kehuu menneistä saavutuksista ja jotenkin taitavasti johdattelee keskustelun pois itsestään ja nostaa muut tärkeämpään rooliin. Ehkäpä tässä olisi monelle kisaajalle (ja meille muillekin) hyvä malli, sillä tuntuu että menestystä tulee enemmän nöyrällä ja iloisella asenteella kuin pakonomaisella puristuksella. Tai ainakin silloin on mukavampaa kuin otsasuonta pullistellessa, vai mitä. Kahvihetki loppui sillä Ingo kovasti odotteli jo vaimoaan ja lapsenlapsiaan paikalle. Yhteiskuva saatiin kuitenkin napattua 🙂 Pahus että unohdin kysyä mitä Ingon Räyskälässä palkinnoksi saamalleen PIK-20:lle kuuluu, tiedän että moni teistä lukijoista tietää sen kohtalon, mutta olisin halunnut kuulla tarinan itsensä Ingon suusta. Täytyypä vetää häntä hihasta ja kysäistä.

Päivällä käytiin Johannan kanssa varaamassa pöytä Keilailuklubilta, yritettiin ensin Glof Klubilta mutta siellä keittiö on auki vain klo 18-20 ja koska halusimme pöydän klo 20, he eivät halunneet tästä joustaa. Matkasimme Keilailuklubille ja saimme sieltä pöydän, vaikka hekin ilmoittivat olevansa auki vain klo 18-20 illallista varten. Valitettavasti purjelentopäivä venyi venymistään ja varaus jouduttiin perumaan. Odottelu oli todella piinallista ja vasta jossain vaiheessa huomattiin että radiohiljaisuuden syy oli tuossa kauan palvellessa SIL:n ”öljykanisterin” mallisessa radiossa, joka oli päättänyt hiljentyä siitä mitään ilmoittamatta. Taajuus oli kohdallaan, mutta mitään ei kuulunut. Yhtäkkiä alettiin kuulla poikien 20 ja 10 kilometrin ilmoituksia, mutta ei mitään muuta. Radio näin valitsi mitä haluamme kuulla ja mitä emme.

Lennoista unohdin pyytää kommenttia, sillä meidän avustajien kannalta päivä meni kuten muulloinkin, yhdellä hyvin ja toisella huonommin. Mieleenpainuvin juttu oli se kun yhdessä vaiheessa meidän omalla taajuudella kuultiin puhuttavan englantia. Ensin pelästyin että joku oli vaihtanut meidän taajuudelle huomauttaakseen lähteltä piti-tilanteesta tai vastaavasta. Mutta asia oli aivan toinen, sillä sveitsiläinen pilotti huhuili Timolle ja keskustelun päätteeksi miehet päättivät lähteä lentämään kahdestaan puljaa, joka oli ilmeisesti toiminut todella hyvin. Valitettavasti vain Timon matka päätyi Corowan kentälle, mutta sieltä sai näppärästi hinauksen eikä tarvinnut miettiä mistä putken saisi illaksi lainaan. Meillähän on täällä vain koneet matkassa ja putkista on sopimus tiettyjen joukkueiden kanssa, mutta harvassa putkessa me olemme ensimmäisenä ottajalistalla.

Ainiin ja täällä kovassa maineessa olevat Jonkerin veljekset, joita englanniksi kutsutaan ”the Raptures” – johtuen koneensa tyyppinimestä – saivat tänään vain matkapisteet ja näin ollen 15 m luokan tulokset menivät kärjen osalta uuteen järjestykseen.

Katja

Sunnuntai 15.1.2017 – Benalla blue

Voi ei, tässä ei enää löydä uusia sanoja. Joka päivä on sanottu ”huominen on parempi”, mutta ei se sää siitä parane. Tämä on kuulemma kuuluisa Benalla Blue, eli sinistä taivasta ja heikkoja nostoja eivätkä nekään kovin korkealle.

Lyhyesti sanottuna tästä tuli gridauspäivä. Hinauksia siirrettiin ja siirrettiin ja tehtäviä vaihdettiin lyhyempiin, ja arveltiin että vain 15 m luokka hinataan. Mutta kun haistelijana toiminut itse tehtävänantajakaan ei pysynyt taivaalla, kaikkien luokkien tehtävä peruttiin sinisen taivaan alla.

Yleensä jos purjelentokisoissa lähtee johonkin turisteilemaan vapaapäivänä, nähtävyydet näkee yleensä sateessa. Nyt keli oli aivan toinen.

Tällä kertaa emme lähteneet kaupungille, vaan Timon avustaja Rick vaimoineen kutsui meidät luokseen grillaamaan. Tai siis tapasimme heidän kodillaan, mutta otimme ruoat, tuolit ja pöydät mukaan ja kiipesimme autoilla peräkärryn kanssa läheiselle kukkulalle johon he aikovat rakentaa talon. Siellä ei ollut muuta kuin nuotiopaikka, jossa lihat paistettiin ja pöytä katettiin lähelle. Näkymät oli kyllä silmiä hivelevät, aika harvoin tuommoisessa ympäristössä pääsee istumaan iltaa. Lisäksi pääsimme tee-se-itse-kengurusafarille heidän pienellä avomaasturilla. Eli ajelimme mäkiä hieman ylöspäin isojen kengurulaumojen luokse, ja nähtiin kuinka laumat päättivät siirtyä meistä turvallisemman matkan päähän.

Auringon painuessa mailleen, nousi myös tuuli joka meinasi viedä mennessään niin lautasenaluset, lautasliinat, rasioiden kannet ja kaiken hieman kevyemmän. Kaunis kesäpäivä muuttui hetkessä kylmäksi illaksi, ja vain harva oli osannut varautua lisävaatteilla viilenevään iltaan.

Mutta täytyy kyllä sanoa että se oli hieno paikka.

Katja

Lauantai 14.1.2017 – Taas lentämään, mutta kuinkas siinä kävikään

Rintama väistyi ja jo eilen illalla tuli tieto että tämä päivä aloitetaan ajoissa, hinaukset alkoivat klo 11.30 eli aamutoimet piti suorittaa aika ripeästi. Täällä pojat ovat mananneet matalaa vedenpainetta ja koneiden tankkaus täyteen voi viedä hyvinkin puoli tuntia eli tänään piti olla vielä aiemmin liikkeellä kuin muina päivinä.

Hinaukset alkoivat ajallaan ja kuten monesti, taivas ei näyttänyt mitenkään lupaavalta. Onneksi Antti kommentoi aika pian kelin olevan huomattavasti parempaa kuin miltä se näytti. Säätiedoissa luvattiin taas vain heikkoja nostoja, ja lämpötilan sanottiin nousevan vain 26 asteeseen. Länsilounainen tuuli oli aika vilakka ja saatiinkin vetää pusakkaa päälle enemmän kuin pitkään aikaan.

Päiväleirissä talolla tuli sitten taas radiosta ikäviä uutisia. Kaksi 15 metrin luokan konetta oli törmännyt toisiinsa, molempien oli nähty hyppäävän ja molemmat selvisivät lievin vammoin. Mutta tapahtuneen johdosta 15 m luokan tehtävä peruttiin. Osapuolina oli australialainen, jonka nilkka oli murtunut ja saksalainen jonka nenä ja ilmeisesti yksi nikamista oli murtunut. Ilmeisesti purjekoneen pelastusvarjon ohjaaminen ei ole ihan helppoa…

Katja

Perjantai 13.1.2017 – Vapaapäivä

Ja taas tuli sadetta. Päivä peruttiin jo aamuisessa tekstiviestissä joka lähetetään joukkueenjohtajille ja päivä julistettiin myös viralliseksi lepopäiväksi.

Rennon aamun päätteeksi lähdin talolle ja kentälle katsomaan missä kaikki ovat. Halosen veljekset ja Timo löytyi koneelta sitomassa niitä paremmin maahan kiinni, koska luvassa oli voimakkaita puuskia. Mara oli seuraamassa miten koneen korjaus sujuu ja Antti ja Johanna olivat lähteneet aamulla Melbourneen.

Siispä me päätettiin lähteä King Valleyn viinitarhoille vähän ajelulle. Maisteltiin muutamia viinejä ensin yhdessä paikassa, Dal Zotto-nimisessä paikassa käytiin lounaalla. Talo oli rakennettu pelkästään aaltopellistä ja meteli sen sisällä oli aikamoinen, koska syömässä oli muutama isompi seurue. Käytiin sen jälkeen vielä Pizzini-nimisessä paikassa. Mutta viinit nyt eivät olleet mitenkään mieleenpainuvan ihmeellisiä, ostin kuitenkin pullon roseeviiniä ihan vain muistoksi.

Illalla kentällä oli Australia ilta, jonne piti ostaa liput etukäteen (25 $), joita kukaan ei kuitenkaan kysellyt. Pakko sanoa että hinta oli aika suolainen, sillä syötäväksi sai cocktail-paloja joita tarjoilijat kantoivat. Niitä oli viittä erilaista, kaikki aika pieniä. En millään olisi maksanut 5$ kustakin suupalasta.

Juttelin illalla Andyn (Maddocks) kanssa joka kertoi että Maran kone on jo melkein kunnossa ja aamulla tehdään viimeistelytyöt.

Katja